KatiHirsikangas

Ajankuva?

Ehkä se paras koira monelle
Luin tänään Hesarin kolumnin joka on kummitellut päässä koko päivän. Kovasti olen yrittänyt jäsennellä ajatuksia mitä tuo kirjoitus herätti ja myös ymmärtää kirjoittajan kokemuksen. En onnistu vaikka kuinka yritän. Samalla olen miettinyt että mikä on ollut motiivi kirjoittajalla kun koiran on edes hankkinut - ja mikä yleensä on motiivi sille että ihmiset koiria hankkii?

Ajankuva tuntuu monellakkin koiraa hankkivalla olla että koira ei ole sitoumus - vaan se on sopiva niin kauan kun se itselle sopii. Toki, koiraa hankkiessa kerrotaan oli sitten kyseessä kasvattaja tai rescuejärjestö että ymmärretään koiran olevan pitkä sitoumus, ymmärretään omistamisen ilot ja surut, ollaan varautuneita, tiedetään että elämä saattaa muuttua mutta koira on perheenjäsen josta ei luovuta. Hupskeikkaa sitten - liian moniin tapauksiin törmää kun asia ei tosiaan näin ole. Sitoutuminen ja lupaukset koiran elämän mittaisesta kodista lentää ulos ikkunasta monella kun perheeseen tulee vauvaa, parisuhteita muodostuu tai rikkoutuu, muutetaan, vaihdetaan duunia. Koiran käytösongelmatkin on varsin yleinen syy että lähdöt koiralle tulee. Sen sijaan että ongelmia alettaisiin ratkomaan annetaan koira pois. Sitoutumisaste on omistajan määrittämä - joillekkin (onneksi suurimmalle osalle) se on että läpi harmaan kiven ellei todella suurta mullistusta tapahdu - jollain sitoutumisaste on ihmisen itsekkyyden sanelema määre.

Hesarin kolumni kuitenkin siitä että pentu palautetaan kasvattajalle kahden (2) viikon (VIIKON) jälkeen räjäyttää jo omatkin mielikuvituksen rajat siitä miten heppoisin perustein koiria yleensäkin hankitaan. Koiran luopumisen syy on kirjoittajan mukaan tässä: "Luovuin koirasta, koska en kokenut sitä omakseni. Minulle pentu oli söpö koira muiden joukossa. Hoidin ja koulutin sitä tunnollisesti, mutta en rakastunut tai kokenut erityistä kiintymystä."

Siis mitä ihmettä? Minä en ymmärrä? Mitä ihmeen positiivista tunnemyrskyä pennun odotettiin aiheuttavan? Suurta rakkautta ensi silmäyksellä, ihan sillain kuten elokuvissa rakastutaan palavasti ihmisten kesken kun katseet kohtaa sumuisan pianobaarin halki? Koirat toki herättää tunteita, useimmiten myönteisiä mutta jos lähtökohta koiraa hankkiessa on se että täytyy kokea välittömästi rakkautta, kaikki on niin ihanaa, omistaja kävelee pää pilvissä ja Facebook on täynnä ihkutuskuvia pennusta niin johan ollaan menty metsään. Ai - tähdet ei sitten laskeutuneetkaan parissa viikossa?

Ihmisten lyhytjänteisyys on monessakin mielessä lienee ajankuva. Kovasti puhutaan unelmien tavoittelusta ja täyttä elämää elämisestä. Jos koiranpentu ei muutamassa viikossa osoittaudukkaan unelmien täyttymykseksi ja suuret tunteet valtaa sydäntä - niin menköön. Niinkö? Koiratkin halutaan palautusoikeudella jonka voi palauttaa jos taivas ei salamoi sydämiä kun pentu tepastelee kotosalla. Kuten kaikki muukin elämässä - kaiken pitää olla koko ajan mahtavaa ja suuria tunteita; mielellään vielä sellaisia mistä saa hyviä kuvia jaettavaksi Instagrammiin ja paljon tykkäyksiä. Kun näin ei ole niin luovutaan siitä ja hankitaan jotain mikä taas saa tuntemaan erityisen hienoa tunteita. Itse asiassa minun mielestä tässä ei ole mitään pahaa että halutaan kokea suuria tunteita - tietenkään - mikäs sen parempaa. Aina voi ostaa uuden käsilaukun ja olla hetken oman elämänsä Kim Kardashian tai vaihtaa autoa, matkustaa kokemaan jotain eeppistä. Isommissa, pitkäkestoisissa ratkaisussa kuitenkaan harvemmin ne ilotulitteet räjähtelee heti ja taivas sataa kultaa. Isoihin asioihin kuuluu aina se kyseenalaistaminen ja asioiden miettiminen - sekä sopeutuminen uuteen. Jokainen meistä varmasti tunnistaa näitä erilaisia blues-fiiliksiä kun elämään tulee jotain isoa ja uutta. Kuka ei olisi miettinyt uuden parisuhteen orastaessa että "hitto emmä nyt tiedä"? Tai työpaikkaa vaihtaessa ollut ensimmäiset viikot hyvinkin kyseenalaisissa fiiliksissä että mitähän nyt tuli tehtyä? Asuntokaupat tehtyään moni varmasti tunnistaa tunteen "ei helvetti, mitä mä just tein, voiko perua?". Koiran saapuminen perheeseen on kuitenkin eri asia kuin vaikka autokaupat. Kyseessä on elävä olento. Kolumni korosti joka käänteessä kirjoittajan omia tunteita ja totesikin että omia tunteita pitää kuunnella - niitähän sitten vain kuunneltiinkin ja tunneratkaisulla sitten koira vietiin pois. Tottahan toki tunteiden kuunteleminen on järkevää mutta varmaan koiran sekä muun perheen kannalta pidempään kuin se pari viikkoa sitä voisi itseään tutkiskella. Tunteita tosin oli ilmeisesti kuunneltu liikaakin siinä vaiheessa kun koiraa haluttiin ja se hankittiin - mutta järki ja reaaliteetit oli tungettu jonnekkin lokeroon minne ei kajota. Tässä tulos.

Kolumnistille kuitenkin pisteet siitä että koira oli hankittu vastuulliselta kasvattajalta joka koiran pois otti kun sitä ei enää haluttu. Onhan myös rohkeaa kertoa tälläinen valinta julkisesti tietäen että kaikki eivät todellakaan komppaa. Koiran kannalta ratkaisu oli myös hyvä sillä sai palata tutun kasvattajan huomaan eikä joutunut kiertoon - tai piikille - kuten monelle ei-halutulle koiralle käy. Siitä huolimatta, kirjoitus raivostutti ja sai surulliseksi. Varmasti lähinnä siksi että kirjoituksesta paistoi kovasti läpi se että tämä olisi jotenkin normaalia ja hyväksyttävää; perheeseen otetaan koira jota lapsetkin odottaa - mutta kun ei se tunnukkaan kivalta se viedään pois - ja ratkaisua perusteellaan tunteilla. Millainen viesti on lapsille? Ei se ainakaan viesti sitä että elämässä täytyy oppia myös odottamaan, mikään ei tapahdu hetkessä ja kun varsinkin koiraan sitoutuu - kaksi viikkoa ei ole se sitoutumisaika. Koira ei ole lelu jolla leikitään aikansa ja palautetaan, eikä auto joka palautetaan kauppaan jos väri ei miellyttänytkään enää parin viikon jälkeen. Koira on elävä eläin. Tätä normaaliutta koirasta luopumisessa kirjoituksessa haettiin myös esimerkein pennusta joka kakkaa sänkyyn sekä pariskunnasta joka melkein avioeroon päätyivät pennun hankittuaan - muutkin ovat kokeneet pentujen tuottamat tunteet negatiivisena. HUOM!HUOM! Pennut kakkii, sisälle, joskus jopa sänkyyn ja joskus sielä sängyssä saattaa olla aikuisen koiran yrjötkin - jotka toinen aikuinen koira saapuu pistelemään poskeensa jos perheessä on useampi kuin yksi koira. Koiran elämää - ja omistajan siinä samalla! Siinä kestää myös aikaa - jopa kuukausia että pentu on sisäsiisti. Pentu ei ole mikään valmis robotti joka osaa olla juuri sellainen rakastettava auringonpaiste kun omistaja halajaa tunteidensa täyttäjäksi eikä pentu osaa mitään jos ei opeteta. Koira on elävä eläin, persoona, eikä mikään kiiltokuva tai elokuvien Lassie.  Ja härregud jos joku pariskunta avioeroa miettii pennun hankittuaan niin ihan uskaltaisin veikata että ongelmat saattaa olla jossain vähän pidemmällä ja syvemmällä kuin pari kuukautta sitten tulleessa pennussa. Kaipa tosiaan koiraa voi syyttää - jonnekkinhan se oma tunteiden muta täytyy kipattua saada. Olkoon sitten se vasta tullut pentu.

Kiitän kuitenkin kolumnistia rohkeudesta nostaa asia esille, ei varmasti ollut helppo pukea sanoiksi. Toivon että kirjoituksen lukee mahdollisimman moni. En todellakaan toivo sitä siksi että pennun hankkineet saisivat väläyksen että "palautetaan tää nyt, onhan se rasittava ja söi just sohvan - ja mun tunteet ei ole nyt ihan sitä euforiaa mitä piti" vaan siksi että koiran hankintaa mietittäisiin vieläkin enemmän. Rehellisesti. Tunne-, käytännön ja järkitasolla. Käytettäisiin oikeasti aikaa siihen tiedon hankintaan ja hoidettaisiin tuttavien koiria. Ei vain sen mukavan lenkin verran aurinkoisena syyspäivänä - vaan tutustuttaisiin omistajuuteen myös laaja-alaisesti sekä ymmärrettäisiin mitä tarkoittaa ajallinen, rahallinen ja koko elämällä sitoutuminen koiraan.

Käyttäkäähän vielä neliminuuttinen elämästänne katsoen tämä video. Varsinkin jos mietit koiran hankintaa. Itsellesi tai perheellesi. Oikeasti - koira ei ole vain siksi aikaa että on kivaa, tunteet kuohuu ja kaikki menee kuin elokuvissa. Koira on koiran eliniän mittainen sitoumus. Ihan aikuisten oikeesti - jos ei sitä kykene sisäistämään tunteella tai järjellä niin Stokkalla on kiva leluosasto jossa on myynnissä pehmokoiria - ja jopa sellaisia jotka ääntelee kun kaukosäätimestä omistaja antaa luvan.









Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Lapsi on hyvinkin saattanut kiintyä kaksi vuotta jo kaivattuun kovasti ja siitä luopuminen oli varmaan hirveä pettymys.

Tämän blogin suosituimmat